Vanha kaupunki oli rakentunut kaupunkia halkovan joen toisella puolella kohoavalle rinteelle. Joki virtaili rauhallisesti kohti merta. Alimpien rakennusten sokkelit näyttivät kohoavan suoraan joesta. Näkymä oli täynnä eri väristen ja muotoisten talojen yksityiskohtia. Korkeimmalla paikalla seisoi kirkko sinistä taivasta vasten.
Sääennuste oli luvannut korkeapaineen olevan Suomen päällä nyt. Näin jäätelöä syöviä ihmisiä kasvoillaan älytön ilme. Hengitin vapaata ilmaa luottavaisena. Aamun viileys oli kuitenkin pakottanut ottamaan mukaan varavaatteita, takki ei ollut turha.
Suunnitelmaa ei ollut, paitsi jos se tarkoittaa myös vain olemista.
Joen yli vievältä sillalta päätyi suoraan raatihuoneen aukiolle, torille, missä oli myyntikojuja ja ihmisiä. Torilta pääsi jatkamaan etelään päin kapeaa mukulakivikatua, jonka varrella sijaitsevien kauppojen ovet olivat houkuttelevasti auki. Yhden vanhan tavaran kaupan portailla oli euron kori, jossa ostajaa odottivat juuri sopivasti kaksi paksureunaista viinilasia. Kysyin myyjältä, kuinka kauan he olivat auki. Neljään. Hyvä, kävisin hakemassa lasit myöhemmin, sillä en halunnut kantaa särkyvää tavaraa mukanani koko päivää. Hyvä, ne olisivat juuri tarpeelliset tuliaiset itselle. Hyvä, olin miettinytkin pitkään, että kaksi lasia tarvitaan Helsingin kämppään.
Päämäärätön vaeltelu vanhassa kaupungissa jatkui, kunnes tuli nälkä. Halusin syödä ulkosalla tuulensuojassa. Lounaspaikka löytyi, tilasin salaatin. Pikku terassille oli ahdettu kolme aika suurta pöytää tuoleineen ja varjot pöytien yllä olivat niin alas viritettyjä, että pää osui varjon helmaan. Mutta se ei haitannut, sillä ruoka oli hyvää ja ilma nyt lämmin. Monet tulivat ja ehtivät lähteäkin, kun oma ruokailuni vaan jatkui. Lopulta kuitenkin kaikkien ruokailujen täytyy päättyä, ja hieman vastahakoisesti jätin lämpimän terassin taakseni.
Portin pieleen oli nostettu kyltti, jossa luki Galleria. Sinne. Sisäänpääsy oli talojen muodostamalla umpipihalla. Galleria oli kiinni, mutta nyt jo hyvin kasvuun ehtineiden perennojen edessä oli penkki. Menin penkille makaamaan. Selän alla tuntuivat yhtä aikaa puun silkinpehmeä pinta ja istuinpienojen kovuus. Parhaimmat ihmisetkin ovat yhtä aikaa pehmeitä mutta jämäköitä. Ojensin kalvavat sääreni kohti valoa ja painoin pääni miehen syliin, miehen, jonka kanssa olen.
Kun sulkee silmät, kuulo yleensä terävöityy. Olin varma, että pihan yhdessä nurkassa olevien viimesyksyisten kuivien ja kahisevien lehtien alla joku eläin piti ääntään. Hiiri, sammakko tai rotta. Ei siellä mitään ollut, kunhan tuulenvire pyöritteli lehtiä.
Luomenraosta näin useiden ihmisten tulevan pihaan ilmeisesti Galleria-kyltin houkuttelemina, mutta he kääntyivät pois. Kehitysvammaisten joukko ohjaajineen tuli myös katsomaan pihaa, he istuivat hetken ylempänä ja lähtivät.
Myös penkillä makaamisen täytyy joskus loppua ja äkkiä muistin raatihuoneen lähellä olleen jäätelökojun. Istahdin torin laidalla olevalle penkille ja mies kysyi, mitä jäätelöä haluan. Mikä tahansa käy, paitsi inhokkini minttujäätelö, jonka valmistus minun puolestani voisi lakata kokonaan. Sain eteeni jogurtti-viikuna- jäätelön ja se oli ihan hyvää. Mukulakivinen tori oli vaikea, jos jalassa oli korkokengät. Monet naiset olivat sinä päivän laittaneet jalkaansa sellaiset ja näin monta erilaista tyyliä, jolla naiset yrittävät kävellä muhkuraisilla kivillä. Parhaiten ilmeisesti pääsi eteenpäin, jos keinautti astuvan jalan vastakkaista hartiaa sivulle päin.
Jäätelö oli liian iso ja luovutin sen lopun jo omansa syöneelle. Sitten muistin viinilasit. Menin torin poikki kaupalle, jonka portailla oli yhä euron korillinen tavaraa, vaan ei niitä laseja enää.
Mies halusi käydä vielä kirkkoa katsomassa ja lähdimme kiipeämään sitä kohti. Kirkossa oli sopivasti alkamassa konsertti Varia Voce -kuoron ja kamariyhtye Fantasmin yhteistoteutuksena. Ohjelmisto oli monipuolinen, esitys oli puhdasta ja tunteikasta. Erityisesti jäi mieleeni Albert Ketelbèyn Luostarin puutarhassa. Tulkinta oli kaunis. Viulistin pieni poika käveli välillä keskikäytävällä.
Rento o-Lento 